Lapsuudesta saakka minut on koulutettu käyttäytymään kohteliaasti, arvostamaan iäkkäämpiä ihmisiä, teitittelemään vieraita ja tervehtimään sisääntullessa, myös kaupoissa ja virastoissa. Olen saanut kodin perintönä hyvän kasvatuksen: kohteliaisuuden, pöytätavat ja keskustelutaidon. Nämä kaikki olen pyrkinyt siirtämään myös lapsilleni.

Se harmi hyvästä kasvatuksesta on etten saa sanotuksi "samalla mitalla takaisin" pahantapaisille öykkäreille ja sitten pahoitan mieleni noitten junttien huonosta käytöksestä, rähinästä ja asiattomista huomautuksista.

Eniten jurppii just nyt ns. sukulaiset, ihmiset jotka on sattumalta naitu samaan sukuun.

En tosin ymmärrä sukulaisuudesta yhtään mitään mutta siitähän ne selkeimmät varminnat mielipiteet aina on, mistä ei mitään tiedä. Sukua ei siis ole, olen perheeni ainoa lapsi. Minulla on kuitenkin veli. (Samat vanhemmat molemmilla, ja veljelläni  on  minun lisäkseni kaksi sisarta joita minulla ei ole.) Tämä epäselvä sukuselvitys on kuitenkin fakta.  Vanhempani olivat iäkkäitä saadessan minut (olen sellainen postimyynnistä tilattu kakara), isäni on ollut ainoa lapsi ja äidin sukulaiset, yhtä veljeä lukuunottamatta, eivät koskaan minua sukuunsa hyväksyneet. Elimme kolmisin hyvää ja sosiaalisesti vilkasta arkea ystävien ja tuttavien kera. Perhejuhliin osallistui usein äitini em. vanhapoikaveli joka oli ainoa lapsuuteni "sukulainen".

Sitten kun aloin ymmärtää enemmän ja opin kadehtimaan, olin kade naapureille joilla oli lauma lapsia ja suuri suku. Siellä riitti leikkikavereita ja serkkuja. Minulla oli päivisin seurana ainoastaan lastenhoitaja ja sain usein leikkiä yksin hienoilla ulkomailta tuoduilla leluillani. 

Kuulun suuriin ikäluokkiin ja silloin sodan jälkeen ei juuri leluja osteltu, ne tehtiin useimmiten kotona. Minulle joulupukki toi kuitenkin hienon nuken; oikea tukka, sulki ja avasi silmät ja kun sitä käänteli se sanoi Mam-ma. Nukelle annettiin kaunein nimi mitä tiesin: Margit. Eno sen oli Ruotsista asiakseen käynyt hakemassa ja kesäksi isä osti oikeat nukenvaunut, punaiset joisa oli kumirenkaat ja jousitus. Ne olivat kopio oikeista Elisabet-vaunuista. Toisen naapurin pikkuvauvalle sellaiset oikeat hankittiin. Sitten käveltiin soratietä yhdessä nuoren äidin kanssa ja työnneltiin vauvojamme vaunuissa.

Ne hienot lelut olivat myös karkote muille lapsille, lastenhoitaja varoitteli kaiken aikaa että älkää särkekö, älkää särkekö ja niinpä naapurin lapset lähtivät pian raisumpiin leikkeihin.

Kadehdin toisten lasten vapautta mennä metsään, uimaan ja kiipeillä puissa. Minulla oli aina mekko ja esiliina sen päällä, kauniit kengät ja talvella valkoinen turkki. Niissä vatteissa ei oikein leikit luistaneet ja lastenhoitajakin oli hidasteena. 

Kävin myös leikkikoulua vanhempieni kaupan lähellä. Talvella oli leikkikoulun hiihtokilpailut ja minäkin osallistuin. Isä osti hienot Karhu-sukset ihan näitä kisoja varten ja siitä huolimatta olin kai viimeinen. Suurimmalla osalla oli vielä silloin vaarin tai isän tekemät välineet. Meillä on valokuva tapahtumasta: minä hiihdän ja äiti kaahlaa hangessa ladun viertä. Kuulemani mukaan pelkäsi että innokkaat kilpakumppanit sohivat sauvoillaan silmiin tätä välineurheilijaa.

Toiset saivat hiihtää ja laskea pyllymäkeä kun minä istuin sohvalla rusetti päässä vekkihameesa ja kuuntelin kun lastenhoitaja luki minulle satuja. Vaihtelua rutiineihin toivat mm. ompeluseurat. Tervehdin kädestä ompeluseuratätejä, niiasin kauniisti ja toivotin heidät tervetulleeksi yhdessä Margitin kanssa äitini oli ylpeä minusta. Minulla oli kuparin väriset korkkiruuvikiharat ja suuret vihertävät silmät.

Ensimäisellä luokalla koulussa tuli toinen todellisuus, en viihtynyt vaikka opettaja oli mukava ja koetti antaa minulle omia tehtäviä. Pitkästyin, koska osasin sekä lukea että laskea kouluun mennessäni -vaikka minut otettiin kouluun jo kuusivuotiaana. Niin pari ensimmäistä vuotta meni lähinnä lukien, piirellen ja askarrellen toisten ahkeroidessa aakkosten laskutehtävien parissa.

Koulutusta on sitten tullut hieman lisää ja myös sellaista jossa on pitänyt ponnistellakin tuloksien aikaan saamiseksi. Kuitenkin eri materiaalien työstäminen on ollut paperitöitä mieluisampaa ja onnekseni olen saanut toteuttaa itseäni vapaasti lähes koko elämäni ajan.

Se mikä nyt nosti raivoni on yksi nykyiseen sukuuni naitu tapaus ja hänen rasittava ja omistushaluinen käytöksensä. Mieheni kuuluu perikuntaan joka yleisestä tavasta poiketen ei ole riidellyt lainkaan. Mutta tuo mielestäni ulkopuolinen ihminen puuttuu perikunnan asioihin ja koettaa provosoida minuakin. En ole kiinnostunut, ne asiat eivät kuulu minulle. Tämä miniä on aivan yhtä ulkopuolinen kuin minäkin mutta ei itse ymmärrä asiaa.

On se kyllä kumma kuinka ihmisen ahneus paljastuu useimmiten perintöjen kanssa. Ehkä tämä taas on niitä juttuja joista minulla on varma ja vakaa käsitys tiedon puuttuessa. Ainoana lapsena ja ilman sukulaisia en ole joutunut vanhempieni jälkeen jakamaan mitään kenenkään kanssa.

Helpompi olisi ymmärtää jos perikunnan osakkaat tappelisivat verissäpäin osuuksistaan, mutta kun eivät sitä tee niin onpahan suvussa yksi joka koettaa apinanraivolla saada ottelun aikaan. Sisarukset vaan naureskelevat tälle ahneelle ja mieheni on ainoastaan kiusaantunut tästä terrorismistä.

Perikunta realisoi omaisuutta muutama vuosi sitten edelleen sulassa sovussa ja vielä nyt vuosien päästä tuo nainen tulee yleisellä paikalla kyselemään minulta jonkun ruosteisen pesupaljun perään. Kukaan ei muista mitään pesupaljua ja minä en todellakaan ole ainoatakaan rojua siitä pesästä kotiini tuonut. Jotakin papereita, kuten mieheni kansakoulutodistuksia yms kyllä otin aitasta mukaan kun siellä yhdessä kävimme. Henkilökohtaiset paperit kuitenkin ovat pesään kuulumattomia ja mieheni henkilökohtaista omaisuutta, joskaan niillä ei ole arvoa kuin hänelle ja hänen lapselleen.

Se lapsuuden kateus isosta suvusta on vaihtunut helpotukseen. Onneksi ei ole yhtä häirikköä enempää - ei näitä useampia kestäisi edes pienessä siiderissä.